torstai 15. kesäkuuta 2017

Pari pientä askelta kohti parempaa siiliagilitya

Viikon sisällä käytiin Lunan kanssa juoksemassa kaksi agilityrataa oman seuran kisoissa. Harmi kun tarjolla oli vain yksi kappale agilityratoja kumpanakin päivänä, toisen radan ollessa hyppäri, jollaiselta meidän ainoa nolla on.

Viime viikon radalta tehtiin jopa tulos, vitonen, joka tuli keppien sisäänmenolta. Rata ei ollut ykkösille helppo ja siellä oli monta kieputuskohtaa. En luottanut, että Luna ottaa kontaktit, joten käskytin ja komensin sitä tosi tiukasti, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli oikeasti ihan turhaa. Vitosella päästiin palkintopallille, mikä on aina kivaa.

Melekonen irvistys :D


Viikkoa myöhemmin, eli eilen tehtiin meidän harraste-uran ehdottomasti sujuvin ja paras rata. Hyllytettiin kepeillä kun Luna jostain syystä lopetti pujottelun kesken ja suuttui minulle kun hän ei osannut. :D Rata jatkui kuitenkin sujuvasti ja keinu oli ehdottomasti paras kisakeinu ikinä! Omaan ohjaamiseen olin myös ensimmäistä kertaa tyytyväinen. 
Varmaan moni asia olisi voinut olla paremmin, mutta tuntui kuitenkin siltä, että tiesin oikeasti mitä olin tekemässä, ohjasin rauhallisesti ja huolellisesti ja teimme koiran kanssa yhteistä rataa. Juoksinkin, mikä on suuri parannus siihen, että ekoissa kisoissa taisin enimmäkseen seisoskella radalla :D Rata toki oli ykkösten rata ja siten hyvin helppo, mutta siitä huolimatta ei ole itsestäänselvää (meille) tehdä ehjää, kokonaista rataa. (Miinus ne helmasynti-kepit.)

            

Minulla on ollut aina agilitykisoissa vähän hankaluuksia motivoida itseäni ja sellaiset ajatukset kuin "tämä on ihan typerää" ja "ihan sama" ovat olleet helposti vallitsevia. Viimeisimmän ratamme myötä oivalsin oikeasti ehkä jopa ensimmäistä kertaa, miten kivaa agility voi olla. Ja nimenomaan kisaaminen. Ennen ratoja ei jännittänyt yhtään, oli vain sellainen innostunut olo, että haluan äkkiä ja aina vaan uudestaan ja uudestaan juoksemaan yhdessä Lunan kanssa! Tällä hetkellä on tosi innostunut olo agilitysta! (Minä tosin olen sellainen tuuliviiri ajatusteni kanssa, että ei voi tietää mitä on viikon päästä. :P)

Nokkosen MM-ohjelma on myös nyt päätetty. Ratkaisu on ajateltu ennen kaikkea koiran kannalta ja sen myötä pystyn parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan koiraa. :) 



sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Good blogging is good conversation


Olenko ainoa, jonka mielestä koirabloggaaminen on kokenut mahalaskun? 



Blogeja kirjoitetaan vähemmän kuin pari vuotta sitten, ja moni silloin lukemani blogi on kuivunut kasaan kokonaan. Blogeja taidetaan myös lukea paljon vähemmän kuin ennen (luonnollisesti kun tarjonta kerran on vähäisempää), mutta tarkoitan tällä myös sitä, että niiden olemassaolevienkin blogien lukeminen on ainakin omalla kohdallani vaihtunut lähinnä selailuksi, jos jotakin uutta merkintää viitsii enää edes käydä tutkailemassa. Ovatko Instagram ja Facebook tähän syyllisiä vai mistä on kysymys? Onko nykyteknologia tehnyt ihmisten keskittymiskyvystä entistä huonompaa vai onko elämä vain liian kiireistä? 

Oma bloggaamiseni on aina perustunut nimenomaan siihen, että pidän kirjoittamisesta ja lukemisesta. Silti oma kirjoittamisinto on sekin huomattavasti maltillisempaa kuin mitä se on joskus ollut. Ennen jaksoin kirjata kaikki treenit ylös hyvinkin yksityiskohtaisesti. ja myös miettiä, miten saisin tekstistäni mielenkiintoista luettavaa. Nykyisin en. Ei huvita ja pää lyö tyhjää. 
Minua pyydettiin lajibloggaajaksi SporttiRakkiin, mutta järjellisen tekstin tuottaminen säännöllisin väliajoin tuntui ahdistavalta ja mahdottomalta. Aiemmin kirjoitin Tahtitassujen jäsenlehteen helposti sivutolkulla tekstiä, viimeisimpään lehteen en kirjoittanut mitään. 


Toki ajat ovat muuttuneet siinä mielessä, että nykyinen työni vie kaiken pikkutarkkuuden ja huolellisuuden, mitä minusta irtoaa, joten ehkä työn ulkopuolella henkinen takki on vain liian tyhjä ja mitään ylimääräistä, mitä ei ole pakko, ei vain pysty eikä kykene. Mietin silti usein kirjoittamista, ja sitä, miten paljon haluaisin kirjoittaa. Vaikka ihan jotain muutakin kuin koirajuttuja.

Onko tämä vain sellainen aikansa kutakin-juttu? Onhan maailmassa aina ollut asioita, jotka ovat jonkun aikaa suosittuja, kunnes ihmiset menettävät mielenkiintonsa ja innostuvat jostain uudensäihkyvästä. En kuitenkaan jaksa uskoa, että koiraharrastaminen sinällään olisi vähentynyt, ja että siten kirjoitettavaa vain ei olisi enää niin paljoa. Mene ja tiedä.

Tämänkin blogin kohtaloa olen usein miettinyt, mutta olkoot tässä, vaikka päivittyykin harvemmin ja huonommin kuin "kulta-aikanaan".

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Timanteista viis, minulla on Aiko


Allu-puppy <3__<3 Se on hauska tapaus, sen kanssa voi tehdä mitä vain, ja se vaan osaa. Pitäisiköhän sittenkin tehdä siitä myös agilitykoira?


           

           

tiistai 30. toukokuuta 2017

Reissua reissun perään

kuvaaja: Hanna Maines

Kesäloman alku seikkailtiin Kolilla Hannan ja Nuun kanssa. Kiivettiin, kavuttiin ja katseltiin kaunista Suomea. Patikoiminen oli hirveän hauskaa, vaikka jyrkät nousut epätasaisessa maastossa ottivatkin hetkittäin voimille. Vastaavaa on kyllä päästävä tekemään uudemmankin kerran. Kummasti sitä vaan koukuttuu hikoilemiseen ja hengästymiseen keskellä-ei-mitään. Parasta tietenkin, että koirat voivat olla mukana ja taatusti nauttivat hommasta ainakin yhtä paljon kuin ihmiset. (No Melli tietenkään ei olisi nauttinut, joten se pääsi hoitoon.)


Henkilön Anna Laulajainen (@annalaul) jakama julkaisu



Henkilön Anna Laulajainen (@annalaul) jakama julkaisu


Viime viikonloppu vietettiin Kuralan kartanotilalla tanssimassa. Perjantaina pääsin Jennin ohjaajan liikkumis-koulutukseen. Työstettiin Aikon tulevaa FS VOI-ohjelmaa. Hyviä vinkkejä tulikin käsien käyttämiseen. Olen ihan liian paljon kaavoihini kangistunut ja liikun aina about samalla tavalla pitäen käsiäkin aina samoin. Ihan hyvä herättely siihen, että hei, mitäpäs jos kokeilisitkin joskus näin.

Muutenkin olisi kiva tajuta enemmän musiikin tulkinnasta ja pystyä ylipäätään toteuttamaan sitä suuremmassa mittakaavassa myös silloin kun koira on mukana. Se on kuitenkin nimenomaan se asia, mikä minua tässä lajissa vetää puoleensa. Jos näin ei olisi, voisin aivan yhtä hyvin harrastaa tokoa.

Tavoite on tehdä tästä ohjelmasta oikeaa tanssia. Koiratanssissa usein arvostetaan tarinallisia esityksiä, mutta minä haluan tehdä en vain, vaan jopa tanssia. Haluaisinkin oikeastaan kovasti aloittaa myös (ihmis)tanssin treenaamisen, mutta en tiedä miten se tulisi käytännössä onnistumaan vuorotyön takia.


          


Leenan koulutuksessa halusin paneutua Lunan kitinäongelmaan. Tällöin Nokki tietenkin näytti kaikille, että ei hänestä lähde mitään kitinää, vaan hän tekee täydellisen sujuvasti, rennosti ja hiljaa kaiken, mitä pyydetään. Tehtiin monta toistoa randomeita liikeyhdistelmiä ja Nokki handlasi ne kaikki niin hyvin. Älykkäänä koirana Nokki tietysti tietää, että treeni on treeni ja kisat taas ovat kisat, mutta saipahan ainakin todistaa syitä siihen, miksi juuri tämä koira on maajoukkueessa. Leenakin sanoi, että koira on todella osaava, kun pystyy noin lonkalta heitettyjä yhdistelmiä tekemään niin sujuvasti. Tottahan se onkin. :)

Nadjan temppukoulutuksessa huomasin, että Igron front-kävely on hajonnut tuhannen atomeiksi ja tarvitsen etenemiselle erillisen käskyn. Alluparka oli ihan ulapalla eikä hän osannut mitään. :) Kosketuskepistäkin Allu oli ihan, että ENMENETUOHONHÄIRIÖÖN, vaan piti tiukasti katsekontaktia. On se aika hassu, tekee juuri kuten hänelle on opetettu. :') Helatorstainakaan se ei voinut tehdä Inkan kanssa agilitya, kun hänelle on tehty selväksi, että treeneissä ei ole olemassa ketään muuta kuin minä.

Kuralan agilitykentällä käytiin huutamassa ja juoksemassa molempien kanssa. Jotain tallentui videollekin. Tuntui, että juoksin IHAN TÄYSIÄ, mutta eipä tuo hölköttely ihan sellaiselta videolla näytä :'D